mita2.jpg

Rotuhevonen ja sen kasvatus.  —  Perinnöllisyys ja yksilöllisyys.  —  Milloin lapsen kasvatus alkaa?  —  Äidin tärkein tehtävä.  —  Hänen vaikutuksensa ratkaiseva merkitys lapsen tulevaisuuteen.  —  Esimerkki ja esikuva.  —  Lapsen jäljittelemishalu.  —  Hemmoitellut ja hyvinkasvatetut lapset.  —  Rankaiseminen ja ojennus.  —  Valhe ja rikottu lupaus.  —  Hienotunteisuus.  —  Äiti lapsen paras ystävä ja leikkitoveri.  —  Kirjojen ja seuran valinta.  —  Huvitukset.  —  Äidinilo.

»MInä surin sitä, ettei sinulla ollut lapsia, sillä pelkäsin, ettei sydämesi saisi sitä kasvatusta iäisyyttä varten, jonka vain lapsi voi antaa. Ehkäpä ihmettelet tätä? Sinunhan pitäisi kasvattaa lasta, eikä päinvastoin. Oi, rakas ystävä, tässä suhteessa me vanhemmat olemme enemmän velkaa lapsillemme kuin he meille!»

Luin eräästä aikakauslehdestä rotuhevosen kasvatusta käsittelevästä kirjoituksesta seuraavat huomiota ansaitsevat sanat: »Täysin taitavan hevoskavattajan tulee ennen kaikkea saada selville varsan synnynnäiset, perityt ominaisuudet, sillä niistä riippuu suuresti, miten sitä on kasvatettava. Kaikki sekä hyvät että huonot ominaisuutensa, kuten nopeuden, kestävyyden, työkyvyn, voimakkuuden, rohkeuden, pelkuruuden j. m. s. eläin on saanut perinnöksi, ja taitavan hevoskasvattajan tehtävänä on tyystin hävittää ja tukahduttaa sen huonot taipumukset sekä kehittää hyviä. Tähän tarvitaan enemmän tarmoa, taitoa ja kärsivällisyyttä, kuin näistä asioista tietämätön voi aavistaakaan».

Toden  totta minusta näyttää siltä, että meillä vanhemmilla on paljon opittavaa »taitavalta hevoskasvattajalta».

Minun silmissäni tuo vanha, viisas neuvo: »Kasvata poika alusta alkaen elämänuransa mukaiseksi, niin hän ei vanhanakaan luovu siitä», on viime aikoina saanut kokonaan uuden merkityksen. Se ei tarkoita ainoastaan, että lapsi on kasvatettava »kurissa ja Herran nuhteessa» hyväksi lainkuuliaiseksi kansalaiseksi, sukunsa siunaukseksi ja yhteiskunnan hyödyksi, vaan se merkitsee etupäässä sitä, että tämä lapsi on ajoissa ohjattava sille tielle, jota se tulee vaeltamaan, siis sille uralle, johon se on synnynnäisten taipumustensa ja perittyjen kykyjensä nojalla sopivin ja jolla se nopeimmin ja varmimmin saavuttaa aineellisen ja henkisen tasapainon. Se merkitsee, ettei vanhemmilla ole oikeutta väkisin taivuttaa lapsensa elämää toisaalle puristamalla se ennakolta määrättyihin muotoihin ja kaavoihin. Se merkitsee, että siitä, joka olisi voinut olla taitava maanviljelijä, on tullut huono lakimies, ja että synnynnäinen taitelija tuskin koskaan voi olla onnistunut kauppias. Se merkitsee, ettei kukaan saa pakottaa lapsiaan, poikia enempää kuin tyttöjäkään, »opin teille», jos luonto on varustanut heidät etupäässä käytännöllisillä taipumuksilla. Sanalla sanoen, lasta on viisaasti ja huolellisesti jo alusta pitäen ohjattava siihen suuntaan, johon sen luontaisten taipumustensa perusteella tulee kulkea.

Mutta yksi asia on aivan varma: emme voi opettaa lapsillemme sellaista, mitä itse emme ole oppineet. Tyyneyttä ja itsehillintää, järjestysaistia, ystävällisyyttä, ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, hienotunteisuutta, ymmärtäväisyyttä ja järkevyyttä on sellaisen äidin vaikea opettaa lapsilleen, jolla itsellään ei ole näitä hyveitä. Vain sillä tiellä, jota itse olemme vaeltaneet, voimme olla lastemme opastajina. Tosin kyllä voimme, jos olemme oikein käsittäneet omat harha-askeleemme, osoittaa heille suunnan, johon heidän tulee pyrkiä, samalla varoittaen heitä surullisista erehdyksistä. Mutta heikot jalat eivät mielellään lähde kulkemaan umpea. Ne astelevat paljoa varmemmin, jos vanhemmat ovat ennen kulkeneet samaa tietä.

Kertomus pienestä pojasta, joka isänsä huomaamatta seurasi tätä pitkälle vuoristomatkalle ja jonka isä vasta silloin huomasi, kun poika huudahti tultuaan hyvin äkkijyrkälle, vaaralliselle paikalle: »Kävele varovasti, isä, minä kuljen sinun jälkiäsi myöten!» voidaan sovittaa kaikkiin vanhempiin. Emme saa koskaan unohtaa, koettaessamme kasvattaa lapsiamme ihanteittemme mukaisiksi, itse olevamme heille sinä ihanteena, jonka mukaisiksi he muodotuvat joko tietoisesti tai tietämättään. Tämä ajatus varmaankin kannustaa meitä pyrkimään alituisesti kehittämään itseämme; mutta kuinka paljon tuhlaammekaan hukkaan kallista aikaa, jos meidän täytyy täysikasvuisina koettaa hankkia ne opetukset, jotka nuorina olemme laiminlyöneet!

Lasta, joka on pienestä pitäen totutettu järjestykseen ja tottelevaisuuteen, on sittemmin koko sen kasvuaikana paljoa helpompi ohjata ja kasvattaa kuin toista luonnostaan yhtä hyväntapaista ja lahjakasta lasta, jonka kehdon ääressä vain sattuma ja oikukkaat päähänpistot ja mielivalta ovat vallinneet. Kuinka usein tapaakaan maailmassa aikuisia miehiä ja naisia, jotka eivät, sen pahempi, ole sen kummempia kuin hemmoteltuja, huonosti kasvatettuja suuria lapsia! Kaikki heidän tapansa ja oikkunsa, vastuuntunteen puutteensa, itsekkyytensä ja akattelemattomuutensa  —  nuo syvät vaot, jotka tyytymättömyys ja hillitön, ilkeä luonne ovat jo ennen aikojaan uurtaneet heidän kasvoihinsa, ne kaikki osoittavat, minkälainen henki heidän kodissaan on vallinnut!

On myöskin muistettabva, että lapsilla on oikeuksia, joita meidän on pidettävä arvossa, jos tahdomme, että he kunnioittavat meidän oikeuksiamme. Harvoin voinee kasvattaa kahta lasta aivan samalla tavalla. Jokaisella on oma yksilöllisyytensä, ja tähän yksilöllisyyteen meidän on perehdyttävä voidaksemme kasvattaa heidät täysin kehittyneiksi sopusuhtaisiksi ihmisiksi. Tässä eivät kelpaa mitkään kaavamaiset säännöt. Kutakin lakia käytäntöön sovitettaessa on aina otettava huomioon kunkin yksilön erikoisominaisuudet sekä kulloinkin valiitsevat olosuhteet.

Ystävällisellä äänellä lausuttu toivomus on parempi kuin käsky. Mutta vanhempien ja lasten välisen suhteen tulee olla sellainen, että isän tai äidin toivomus on samaa kuin käsky. Älköön kukaan unohtako, että torumisen ja nuhtelemisen välillä on ääretön ero, kun rikkomus on tapahtunut. Toruminen herättää lapsessa vastustus- ja puolustushalua, vaikkei hän oikein voisikaan selvittää omia tunteitaan. Vastustushenki herää, ja seuraukset voivat olla sanomattoman surkeat. Mutta hellä, vaikka vakavakin nuhtelu synnyttää surua ja katumusta sekä päätöksen, ettei »koskaan enää tee niin».

»Miksi teet noin? Aina sinä vain olet pahanteossa! Olet aivan sietämätön. Yhäti sinä vain saat aikaan ikävyyksiä!» j. n. e., j. n. e. Kuinka usein kuulemmekaan äitien toruvan tällä tavalla, ja lapsen kiivaat vastaukset tai vihamielinen vaikeneminen sekä se vääryyden ja epäjohdonmukaisuuden tunne, jota hänen koko olemuksensa ilmaisee, puhuvat kieltä, joka saattaa jokaisen ajattelevan ihmisen hätkähtämään hänen ajatellessaan, minkälaisia hedelmiä tuollaisesta kylvöstä kasvaa.

»Älä tee noin, kultaseni, se on väärin ja tekee äidin surulliseksi». Miten toisenlaiselta tälläinen varoitus kuuluukaan! Jos lapsi on tehnyt vakavamman rikoksen, on äidin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti selitettävä, mitä seurauksia siitä voi koitua, siten vedoten lapsen ymmärrykseen ja omaantuntoon. Ja silloin pikku kasvot kirkastuvat silmien säteillessä katuvaista rakkautta. Kuinka äärettömän ihanalta tuntuukaan äidistä sulkea oma katuvainen pikku »syntipukkinsa» syliinsä ja kuunnella hänen anteeksipyyntöään ja lupauksiaan tulla tästä lähtien kiltimmäksi!

Ensinmainittu nuhtelutapa vaikuttaa lapseen vieroittavasti, jälkimmäinen lähentää häntä äitiinsä ja opettaa häntä pitämään tätä uskollisimpana ohjaajanaan, johon aina on niin turvaisaa luottaa.

Tässä lienee paikallaan muutama vakava sana siitä, että äidit puhuvat lapsilleen niin paljon valhetta joko välttääkseen heidän vaikeasti vastattavia kysymyksiään, tai sellaisen uhkauksen muodossa, jota ei ole tarkoituskaan koskaan toteuttaa. Muutamia päiviä sitten kuulin nuoren äidin lausuvan lapselleen  —  pienelle, vilkkaalle, hieman hemmotellulle kolmivuotiaalle  —  kokonaista kuusi ilmeistä valhetta. Sanon niitä ilmeisiksi sen tähden, että äiti itse tiesi vallan hyvin valehtelevansa, ja mikä vielä pahempi  —  lapsi myös tiesi sen, eikä niin ollen välittänyt äidin lupauksista ja uhkauksista vähääkään.

Juuri äidin suhteessa lapsiinsa, jos missään, vaaditaan mitä suurinta hienotunteisuutta ja johdonmukaisuutta. Joskus voi olla viisaampaakin jättää jokin pikku erehdys kokoaan huomaamatta ja antaa sen yksinkertaisesti unohtua. Lapset omaksuvat hyvin helposti satunnaisia pahoja tapoja, sillä heillä on luontainen taipumus jäljitellä kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta jollei ole heidän jäljittelemistään huomaavinaankaan, he unohtavat sen pian. Pari esimerkkiä valaisee tätä seikkaa. Erään ystäväni pikku poika, reipas kuusivuotias, tuli kerran aivan äkkiä äitinsä luo, sanoen oikein painokkaasti: »Sepä nyt on kirottua!» Äiti, joka oli viisas nainen, jatkoi rauhallisesti työtään eikä ollut kuulevinaankaan. Vielä kerran poika toisti samat sanat, mutta tulos oli sama. Nyt poika oikaisihe suoraksi, pisti kädet taskuunsa, sylkäisi »miehekkäästi» ja virkkoi: »Eikö äiti kuule, että minä sanon: 'Sepä nyt on kirottua?'» Äiti katsahti häneen rauhallisesti vastaten yksinkertaisesti: »Kyllä, poikaseni, kuulinhan minä sen». Pienokainen kääntyi nolona pois, kun ei ollutkaan osannut herättää toivottua huomiota, eikä hän enää sittemmin lausunut tuota »rumaa sanaa».

Toinen pikku äiti, joka kyllä tarkoitti yhtä hyvää, mutta ei ollut yhtä ymmärtäväinen, kuuli pikku poikansa sanovan »p—kele». Syvästi järkkyneenä hän kutsui pojan heti luokseen, selittäen juhlallisen vakavasti: »Onko mahdollista, että kuulin oman poikani lausuvan tuon ruman, hyvin ruman sanan p—kele?  —  Onko se todellakin mahdollista?» Äiti puhui ääni kauhusta väristen. »O-on», pikku rikollinen myönsi miehekkään ylpeästi, »niin minä sanoin». »Avaapa suusi, että näen». Poika teki työtä käskettyä. »Voi miten hirveää!» ymmärtämätön pikku äiti raukka puhui. »Näen suussasi kaksi pientä mustaa paholaista!»  —  »Sepä vasta on hauskaa!» poikanen huudahti. »P—e! p—e! p—e!» Ja taas hän avasi suunsa selkoisen selälleen. »Katsopa nyt, äiti, montako siellä nyt on?»

Äiti meni sanattomaksi. Toivottavasti kokemus oli kuitenkin opettanut hänelle jotakin!

Vaivojaan säästämättä vanhempien tulee koettaa ymmärtää lapsiaan sekä osoittaa ksäittävänsä heidän tunteitaan ja tarpeitaan. Ainoastaan siten, lasten tosi ystävinä ja tovereina, he voivat saavuttaa heidän luottamuksensa ja ohjata heitä oikeaan suuntaan. Toimet, talouspuuhat, seuraelämän vaatimukset, mikään ei saa estää tuttavallista seurustelua vanhempien ja lasten välillä. Tätä tehtäväänsä he eivät saa eivätkä voi uskoa kenellekään muulle, olkoonpa tuo henkilö kuinka tunnontarkka, ymmärtäväinen ja taitava tahansa.

Kaiken, mikä lapsista on hauskaa, tulee olla hauskaa myös vanhempien, etenkin äidin mielestä. Kirjat, keikit, ystävä ja toverit, huvitukset ja ne lepohetket, jotka vanhemmat lastensa vuoksi hankkivat itselleen, kaikki ne ovat renkaita siinä kultaketjussa, joka sitoo lasten sydämet äitiin ja isään ja pitää koko kodin koossa. Jos hiukan uhraudut lastesi vuoksi esim. siten, että hetkeksi panet syrjään kirjan tai sanomalehden, jota ehkä parhaillasi jännittyneenä tutkit, ja luet sen sijaan heille jonkin hauskan kertomuksen, saat varmaankin satakertaisen korvauksen lastesi rakkaudesta ja luottamuksesta. Jokaisen ajattelevan naisen ja miehen tulee läpi elämnsä lueskella ja seurata »lastenkirjallisuutta». Jos ne ovat kyllin arvokkaita lastesi luettavaksi, niin sinun itsesikin kannattaa lukea niitä. Vanhempien vaikutus lasten kirjallisen maun muodostamiseen on tavaton. Ja kirjojen valinnassa vaaditaan ymmärtämystä ja hienoa aistia. On mitä valitettavin erehdys pitää mitä lastenkirjaa tahansa sopivana lapsille, jos se vain voi huvittaa heitä hetkisen. Lastenkirjallisuutta on yhtä monenlaatuista kuin aikaihmistenkin. Siinä on sekaisin hyvää, huonoa ja keskinkertaista. Sentähden on huolellisesti valittava, mikä on parasta, ja ainoastaan paras mahdollinen on tarpeeksi hyvää. Nykyajan kirjamarkkinoilla on jo niin runsas valikoima kuuluisien kirjailijoiden oivallisia lasten- ja nuortenkirjoja, ettei enää saa tulla kysymykseenkään tyytyä roskaan. Lastesi kirjasto osoittaa, minkälainen oma kirjallinen makusi on ja miten vakavaksi käsität isän- tai äidinvelvollisuutesi. Kirjat ovat ystäviä, minkävuoksi sinun tulee valita ne yhtä huolellisesti kuin lastesi lähimmät ystävät ja leikkitoverit.

Niin, mutta onko sitten meillä vanhemmilla enää tälläistä valintaoikeutta nykyisenä julkiste koulujen ja yleisen tasa-arvon aikakautena? joku kysynee. Voimmeko valita lastemme leikkitoverit?

Kyllä, varmasti voimme, ainakin välillesti, vaikka emme ehkä välittömästi. Jos itse ole päässyt lastesi parhaaksi ystäväksi ja toveriksi, jos olet opettanut heille totuutta ja rehellisyyttä, hienotunteisuutta ja suoruutta, jos olet neuvonut heitä rakastamaan kaikkea hyvää ja vihaamaan pahaa, missä muodossa se esiintyneekin, silloin voit olla jokseenkin varma siitä, että lapsesi vaistomaisesti valitsevat itselleen vain sellaisia ystäviä, jotk aovat mielesi mukaisia. Ole vain itse tarpeeksi hienotunteinen, järkevä ja ymmärtäväinen. Koeta tutkia lastesi tovereita ja oppia tuntemaan heidät. Ole ystävällinen kaikille, mutta koeta saada tuttavallisesti lastesi kanssa seurustelemaan vain ne, jotka katsot siihen sopiviksi. Vaikkakin olisit näin varovainen, sittenkin susi voi hiipiä huomaamatta lammasten vaatteissa pikku katraaseesi tekemään tuhojaan. Mutta kuta täydellisemmin olet voittanut lastesi rakkauden ja luottamuksen, sitä helpompaa sinun on avata heidän silmänsä mäkemään arvottoman toverin oikea luonne ja vastustamaan huonoa vaikutusta, joka muuten olisi ollut seurauksena seurustelemisesta tuollaisen toverin kanssa.

Niin kauan kuin lapset ovat pieniä, ei heidän ole sallittava mennä yöksi toisten toverien luo tai kutsua muita lapsia nukkumaan kanssaan. Tämä on oleva järkähtämätön sääntö. Heidän ei ole myöskään sallittava leikkiä tuntemattomien eikä myöskään sellaisten lasten kanssa, joihin ei voi täydellisesti luottaa.

Piemän tultua lapset eivät saa olla ulkona, eivät ainakaan kaupungin kaduilla tai kävelemässä. Siellä he näkevät, kuulevat ja oppivat enemmän pahaa kuin voi aavistaakaan. Tee koti mahdollisimman hauskaksi ja valoisaksi, hanki lapsille kirjoja ja leikkikaluja, anna heidän kutsua vieraita luokseen ja salli heidän leikkiä vapaasti, kunhan vain eivät pane kaikkea ylösalaisin; silloin voit olla varma siitä, että he mieluummin ovatkin kotona.

Toden totta, äidin tehtävä on vastuunalainen, mutta ihana ja suuri. Valmistautukoon senvuoksi jokainen parhaan taitonsa mukaan viljelemään sitä sarkaa, joka hänen huostaansa on uskottu! Tätä ei voi tehdä minkään yleispätevien sääntöjen mukaan, sillä maailmassa ei ole kahta aivan toistensa kaltaista lasta. Mutta eräs seikka ainakin on varma: kuta jalompi, lämminsydämisempi ja älykkäämpi nainen on, kuta tarkemmin hän on oppinut kuuntelemaan sisäistä ääntään, kuta palavammin hän voi rukoilla Jumalalta johdatusta ja valoa, sitä paremmin hän täyttää pyhän kutsumuksensa ja sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa ihmiskunta on hänelle. ■