mita2.jpg

V

MITÄ NUOREN VAIMON TULEE KOETTAA OLLA MIEHELLEEN

Miehen kaltainen, ei hänen peilikuvansa. Naisen erityinen tehtävä. Kodin keskipiste ja sydän. »Todellinen nainen». He kaksi ovat yksi. Miehen uskottu, neuvonantaja ja auttaja. Vieraanvaraisuuden velvollisuus. Taito ja velvollisuus jatkuvasti miellyttää. Äitiyden ilo ja kunnia. Henkinen kehitys ja edistys. Väärä uhrautuvaisuus. Kohtalokkaita liiallisuuksia. Yhteiset harrastukset.

»Virvoittaa miehen sydäntä  —  siinä naisen tärkein, vieläpä äitiyttäkin tärkeämpi tehtävä. Kun mies ulkonaisesti suojelee vaimoaan ja pitää huolta hänen tarrpeistaan, niin vaimon tehtävänä on rakkaudellaan antaa hänelle henkistä tarmoa ja elinvoimaa, jota vailla hänen olemuksensa kuihtuisi».

Michelet.

 

»Ensimmäinen avioliitto perustui vaistoon, puhtaasti eläimelliseen viettiin. Sitä mukaa kun ihmiskunta kehittyi ja kieli jalostui, vietti muuttui rakkaudeksi. Nykyään avioliitto ei useinkaan, sen pahempi, enää perustu luonnon omiin lakeihin, se on vain jonkinlainen kauppasopimus. Nykyään eivät miehet eivätkä naiset opi lapsuudestaan saakka etsimään sydämensä ja luonteensa mukaista puolisoa, vaan  —   pyrkimään hyviin naimisiin».

John R. Stephenson.

 

Mitä nuoren vaimon tulee ensi sijassa olla valitsemalleen miehelle?

Ensi sijassa miehensä vertainen, ei hänen epäitsenäinen peilikuvansa. Hänen tulee olla vapaa, ajatteleva, rakastava olento, joka täydentää ja tasoittaa miehen henkilöllisyyttä, ei pelkkä kaiku eikä väritön lisäke. Niin kauan kuin maailma on olemassa, naisella on oleva oma, luonteensa mukainen toimintapiiri ja tehtävä. Niin kauan kuin yhteiskunnassa on koteja, nainen on oleva kodin keskipisteenä, sen sydämenä.

Kuka todellinen ajatteleva nainen tahtoisikaan vaihtaa työllä ja vaivalla saavutettuihin ominaisuuksiin hienon luontaisen vaistonsa, taitavat sormensa, vilkkaan luonteensa ja näppärän ymmärryksensä, jotka kaikki auttavat häntä toimimaan yhtä suurella harrastuksella kodin lukemattomissa eri tehtävissä. Todellinen nainen on ensi sijassa nainen, jonka hartaimpana pyrkimyksenä on toteuttaa omassa itsessään se ylevä, jalo ihanne, jonka luonto itse on hänelle asettanut. Vaikka hän joutuisikin ulkonaisten olosuhteitten pakosta keskellä maailman hyörinää ja pyörinää ansaitsemaan oman ja omaistensa toimeentulon, hänen ei silti suinkaan tarvitse luopua niistä ominaisuuksista, jotka tekevät hänet rakastettavaksi, suloiseksi naiseksi. Ei hänen myöskään tarvitse uhrata naisellisen luonteensa parhaimpia, hienoimpia, oleellisimpia piirteitä, vaikka hän toimiikin yhteiskunnassa jollakin muulla alalla, kuin mihin hän parhaiten sopii luonteensa ja taipumustensa puolesta.

Naimisiin mennessään naisella täytyy, kuten jo mainitsimme, olla sellaisia ominaisuuksia, jotka sopivasti täydentävät ja tasoittavat hänen miehensä luonnetta. Vain siten »he kaksi» voivat sanan syvimmässä ja ihanimmassa merkityksessä »olla yksi». Mielipiteiden, harrastusten ja pyrintöjen yhtäläisyys on kylläkin aviollisen onnen välttämättömiä ehtoja, mutta on ainakin yhtä tärkeää ja sopusuhtaiselle kehitykselle suorastaan välttämätöntä, että molemmat puolisot löytävät toisistaan juuri ne ominaisuudet, joita heiltä itseltään puuttuu ja joita vailla luonne ei koskaan voi kehittyä täyteen kukoistukseensa eikä tyydyttävästi täyttää tehtäväänsä yhteiskunnassa. Sekä onnen että menestyksen että vastoinkäymisten, epäilysten ja koettelemusten päivinä vaimon tulee uskollisesti olla miehensä rinnalla hänen parhaimpana ystävänään, neuvonantajanaan ja lohduttajanaan.

Olemme jo kerran käsitelleet ensimmäistä naista koskevien raamatun sanojen syvällistä merkitystä. Hänen tulee näiden ihanien sanojen mukaan olla miehelleen apuna  —  joka on hänen kaltaisensa. Hänen tulee olla samanlainen, samanarvoinen olento kuin mies, mutta samalla niin hellä, niin rakastavainen, niin itsenäinen ja luja, että hän voi sanan täydessä merkityksessä olla miehelleen »apuna». Vähempää ei nykyäänkään vaadita siltä naiselta, joka tahtoo elämässään toteuttaa avioliiton alkuoeräisen, ihmeellisen ylevän ja kauniin aatteen.

Moni etevä, kuuluisa mies saa mitä suurimmissa määrin kiittää juuri jalon vaimonsa hiljaista, syrjäiselle usein näkymätöntä vaikutusta kohoamisestaan kunniapaikoille ihmiskunnan historiassa. Suuren valtiomiehen Gladstonen puolisosta muuan elämäkerrankirjoittaja sanoo, että hän olil kaikessa »puolisonsa uskollinen liittolainen ja auttaja. Että Gladstone sai niin paljon aikaan, johtui suureksi osaksi siitä, että hänen vaimonsa osasi erinomaisen taitavasti huojentaa hänen taakkaansa ja raivata pois kaikki turhat esteet ja loukkauskivet hänen tieltään. Tuo jalo nainen todisti omalla elämällään, että vaimon, äidin ja perheenemännän tehtävä on nykyajankin naisen tärkein kutsumus. Samalla hän myös osoitti, miten nainen voi vaikuttaa jalostavasti ja puhdistavasti julkisessakin elämässä. Näiden puolisoiden keskinäinen suhde on selityksenä siihen ykevään ja siveellisen puhtaseen henkeen, joka loi leimansa Gladstonen koko julkiseen toimintaan ja kaikkiin häne pyrintöihinsä».

Kodin luominen  —  siinä on aina oleva puolison ja äidin tärkein tehtävä. »Äiti on kodin perustus», sanoo japanilainen sananlasku. Rakkaat nuoret vaimot! Hoitakaa huolellisesti haltuunne uskottua kallista aarretta! Parhaat myötäjäiset, mitä nainen voi tuoda uuteen kotiinsa, on taito tehdä koti niin valoisaksi, lämpöiseksi, rauhalliseksi, iloiseksi ja viihtyisäksi, ettei mies lepohetkinään tunne tarvetta etsiä hauskuutta muualta. Ei ainoastaan perheenisälle, vaan myöskin hänen ystävilleen kodin tulee olla se lepopaikka, jonne he tietävät olevansa aina tervetulleita ja josta he saavat valoisia, virkistäviä vaikutteita. Hienotunteinen puoliso ei koskaan kutsu ystäviään kotiinsa, jollei hän ole varma siitä, että hänen vaimolleen sopii juuri silloin ottaa vastaan vieraita; samoin hän myös ilmoittaa tälle, keitä on odotettavissa, niin että vaimo voi ajoissa pitää huolta vieraiden ruumiillisesta kestitsemisestä ja siten hoita levollisesti emännän vielä tärkeämpiä velvollisuuksia, nimittäin henkistä seurustelua.

»Rakas lapseni, älä unohda vieraanvaraisuuden vaatimuksia! Muista, että jokaisen vieraan tulee, lähtiessään kotoasi, tuntea itsensä onnellisemmaksi kuin sinne tullessaan!» Näin kuulin kerran vanhan kunnianarvoisen papin neuvovan nuorta morsianta. Morsian otti tämän neuvon varteen  —  mutta hänen kotinsa olikin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan todellinen valon ja lämmön lähde, josta lämpöä virtasi laajalti ulkopuolellekin. Näin käsitettynä ja täytettynä »vieraanvaraisuuden velvollisuudella» on todellakin suuri merkitys ympäristöllekin.

Vielä muuan seikka! Nuoren vaimon tulee, yhtä hyvin avioliittoon mentyään kuin ennen sitä, tutkia »miellyttämisen taitoa». Hän ei saa olla huolimaton ulkoasustaan eikä laiminlyödä sellaisia pikkuseikkoja käytöksessään ja esiintymisessään, jotka tekevät naisen miellyttäväksi ja viehättäväksi. Monen mielestä pörröinen tukka, epäsiisti, ehkäpä rikkinäinenkin puku, huolimaton pukeutuminen ja sopimaton väri ehkä ovat vähäpätöisyyksiä  —  mutta ne eivät ole suinkaan pikkuseikkoja, jos näistä merkeistä tahdotaan päätellä, missä arvossa vaimo pitää miehensä ihailua, miten hän kunnioittaa miestänsä ja kotiaan. Silloin tuollaiset »pikkuseikat» eivät ole niinkään huonoja arvonmittoja. Kerran voitetun rakkauden säilyttäminen ja ylläpitäminen on myöskin taito, jota kannattaa tutkia ja joka kannattaa oppia. Huolellinen, aistikas puku, miellyttävä käytös, alituinen huolenpito ulkoasustaan eivät tässä tapauksessa ole turhamaisuuden enempää kuin mielistelynhalunkaan ilmauksia. Ne ovat vain kauniina, liikuttavana todistuksena siitä, että nuori vaimo haluaa olla mitä miellyttävin ja herttaisin niiden silmien nähdä, jotka ovat hänelle kalleimmat.

Naisen tulee ennen kaikkea tuntea itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi saadessaan tulla rakastamansa miehen lasten äidiksi. Ihanneavioliittoon eivät kuulu ainoastaan vaimon, vaan välttämättä myöskin äidin velvollisuudet ja ilot. Nykyaikana hyvin monet jättävät tämän totuuden huomioon ottamatta, jopa kieltävät sen kokonaan. Emme voi salata, että se on mielestämme surullinen, pahaenteinen ajan merkki. Myöhemmin palaamme vielä tähän vakavaan kysymykseen.

Vaimon tulee myöskin  —  painakoon hän sen vakavasti mieleensä  —  koettaa henkisessä kehityksessä pysyä miehensä tasalla. Älköön hän koskaan uskoltelko itselleen tekevänsä miehelleen mieliksi jättäessään käyttämättä älynsä kehittämiseen, tietojen ammentamiseen ja henkisen näköpiirinsä laajentamiseen tarjoutuvat tilaisuudet. On kokonaan avioliiton aatteen, sen syvimmän ja pyhimmän olemuksen vastaista, että toinen puolisoista kehityy ja edistyy, toisen pysyessä paikoillaan. Jokaisen ajatuksen ja tiedon piirissä saavutetun voiton on, mikäli suinkin mahdollista, tultava molempien yhteiseksi omaisuudeksi. On surullista ja masentavaa nähdä naista, joka tieten taiten, väärään suuntaan kehittyneen velvollisuudentunteen vaikutuksesta, kieltäytyy kaikista henkisistä ja kehittävistä nautinnoista käyttäen aikansa yksinomaan taloudellisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Moinen »uhrautuvaisuus» on moitittavaa eikä suinkaan kehuttavaa, voipa se käydä suorastaan tuhoisaksi avio-onnelle. Moneen maailman silmissä käsittämättömään avioeroon lienee syynä juuri tämä seikka. Mies on etevä, lahjakas, hänen käsityskykynsä on teroittunut ja harrastustensa piiri laajentunut, jota vastoin vaimo on yhä vain pysynyt ennallaan, jollei  —  koska sielunelämän paikallaan pysyminen on mahdottomuus  —  suorastaan taantunut. Hän on käynyt yhä ahtaammaksi ja rajoitetummaksi, ja alkanut yhä huonommin käsittää miehensä pyrintöjä, niin ettei hän enää pysty tuntemaan osanottoa eikä harrastusta sellaiseen, mikä on hänen miehelleen sydämenasiana. Puolisot eivät enää käsitä toisiaan, eivät puhu samaa kieltä. Kuinka paljon kyyneliä, kuinka äärettömän paljon kärsimystä tämä huomio tuottaakaan, jos se, kuten joskus tapahtuu, tehdään monivuotisen, ulkonaisesti onnnellisen ja rauhallisen aviollisen yhdyselämän jällkeen!

Mutta jos ajatteleva ja hienotunteinen mies on kerran huomannut tämän vaaran, hän ei koskaan salli vaimonsa tällä tavoin uhrautua. Hän päinvastoin koettaa aina asettaa niin, että vaimo voi ottaa osaa kaikkiin hänen harrastuksiinsa. Mies antaa vaimolleen kirjat, joita itse lukee, tai lukee hänelle ääneen tämän puuhaillessa välttämättömissä askareissaan. Kerran muuan jaloimmista ja lahjakkaimmista tuntemistani naisista tunnusti heltynein mielin, kuin suuressa kiitollisuuden velassa hän oli miehelleen henkisestä kehityksestään. »Hän tahto välttämättä», tämä nainen sanoi, »että minun piti lukea kaikki, mikä oli ilonaiheena hänelle itselleen. Muistan, kuinka hän pienessä, kaukaisessa pappilassamme tuli usein keittiöönkin lukemaan  minulle ääneen jotakin huvittavaa opettavaa kirjaa puuhaillessani leivinkaukalon ja lieden ääressä!»

Tietysti voi tässäkin mennä liiallisuuksiin, ja sitä tulee visusti varoa. Suurissa yhdyskunnissa, joissa henkinen elämä on yleensä vilkasta ja eloisaa, vaikka ei aina kovinkaan syvää ja vakavaa, voi liiallisesta osanotosta kirjallisiin ja taiteellisiin seuroihin ja naisyhdistyksiin, liiallisesta juoksemisesta kansantajuisilla luennoilla, keskustelukokouksissa, lukuseuroissa y. m. s. jotka sinänsä kyllä voivat hyvinkin olla herättäviä, kasvattavia ja jalostavia tilaisuuksia, todella koitua suuri vaara sielunelämän tullessa vain hajanaisemmaksi ja pintapuolisemmaksi. Sentähden jokaisen tulee tutkia itseänsä ja pyrkiä selvyyteen siitä, mikä todellakin edistää hänen henkistä kehitystään ja mikä sitä vain ehkäisee, ja toimia sen mukaan.

Naisen osanotto yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asioihin, sekä erittäinkin kaikenlaisiin ihmisystävällisiin ja hyväntekeväisyyspyrintöihin  —  siinä määrässä kuin tämä on mahdollista hänen laiminlyömättä kodin ja sydämen välttämättömiä velvollisuuksia  —  laajentaa epäilemättä hänen henkistä näköpiiriään, joten hän paremmin pystyy ymmärtämään miehensä harrastuksia ja ottamaan niihin osaa. Se on varma vakaumukseni. Mutta tässäkin ja erikoisesti juuri tässä piilee suuri vaara; helposti voi mennä liiallisuuksiin, ja sitä on tarkasti varottava.

Kiistämättömänä totuutena on pidettävä väitettä, että kuta enemmän nainen kehittyy ihmiseksi sanan laajimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, kuta ahkerammin ja tunnollisemmin hän viljelee ja hoitaa sydämensä, luonteensa ja ymmärryksensä parhaita ominaisuuksia, sitä sopivampi hän on täyttämään kutsumuksensa puolisona, äitinä ja perheenemäntänä.

Voimme sovittaa vanhan viisaan sanat nykyaikaankin. Näin raamattu sanoo »siveästä vaimosta», jota ylistetään miehen jaloimmaksi maalliseksi aarteeksi: »Hänen arvonsa on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä sydän luottaa häneen, eikä häneltä elatusta puutu. Hän tekee hänelle (miehellensä) hyvää eikä pahaa, kaikkina elämänsä päivinä. Voima ja ylevyys ovat hänen pukunansa ja hän hymyilee tulevaiselle päivälle. Hän avaa suunsa viisaudessa, ja lempeä oppi on hänen kielellänsä. Hän valvoo huoneensa menoa eikä syö laiskuuden leipää. Hänen poikansa nousevat ja ylistävät häntä onnelliseksi, hänen miehensä kiittää häntä. Ihanuus on valhetta ja kauneus turhuutta, mutta kiitosta saakoon vaimo, joka Herraa pelkää». ■