mita2.jpg

VI

KODIN PERUSTAMINEN, MYÖTÄJÄISET JA HÄÄLAHJAT

Nuori pari jo häviöön joutuneena, ennenkuin ensi tuli palaa heidän takassaan. Mieletön ylellisyys kotia perustettaessa ja häitä vietettäessä. Turhamaisuus ja väärä ylpeys. Sattuva esimerkki. Tarvekapineet ja ylellisyystavarat. »Mitähän ihmiset sanovat?» Häälahjat ja niiden aiheuttamat haitat. Velkaantumista ja huolia. Teeskenneltyjä tarpeita ja arvokkaita tapoja. Olemassaolon koneiston ei tarvitse olla niin mutkikas. Halu rikkaampien apinoimiseen. Huone- ja talouskalujen järjellinen valitseminen. Kodin paras koristus. Esivanhempiemme myötäjäiset. Suurempi yksinkertaisuus tosi onnen ehto. Lisääntyneet aineelliset tarpeet ovat muurin Jumalan ja sielumme välillä.

»Karta turhamaisuutta, oi sieluni, äläkä anna sen pauhinan huumata sydämesi korvia».

Pyhä Augustinus.

»Olemassaolon koneisto voidaan tehdä niin mutkikkaaksi, että itse elämä on vaarassa musertua kuoliaaksi sen pyörien väliin. Voimme kietoutua mukavuuden ja ylellisyyden vaippaan, kunnes korkeampi minämme tukehtuu sen poimuihin. Sillä miehellä, jonka tarpeet ovat pienimmät, lienee kevein sydän povessaan».

W. R. Huntington.

 

Valitettavasti voinee sanoa monen nuoren aprin tosiasiassa joutuneen häviöön jo ennenkuin ensimmäinen tuli on syttynyt heidän kotiliedessään, tai ainakin hankkineet itselleen moninaiset huolet, jotka olisivat olleet vältettävisä, jolleivat he olisi sokeasti noudattaneet vallitsevaa tapaa eivätkä välittäneet joutavista ennakkoluuloista, vaan hiukan käyttäneet omaa tervettä järkeään järjestäen kotinsa ja häänsä varojensa mukaan. Turhamaisuudelle ja väärälle ylpeydelle annetaan liian suuri sananvalta, ja tulos onkin usein kovin surkuteltava.

Luin kerran kirjoituksen, joka sattuvasti kuvaa juuri tätä seikkaa. Otan sen tähän semmoisenaan. Voivathan olosuhteet eri piireissä olla hiukan erilaiset, mutta kaikkialla on kuitenkin vaikuttamassa sama turhamaisuuden ja mielettömän kerskailun henki.

»Luokseni tuli», kirjoittaja alkaa, »tuttavani kiltti  pikku rouva, joka asui laitakaupungilla pienessä ränsistyneessä rakennuksessa. Hän oli kalpean, levottoman ja väsyneen näköinen. Puheltuamme hetkisen yhtä toista hän sanoi: 'Kerttuni menee naimisiin nuoren miehen kanssa, joka on kauppa-apulaisena K:n liikkeessä, enkä käsitä, mistä saisimme rahaa kunnollisten häiden viettämiseen'. Kertun isäkin oli kauppa-apulainen, palkkaa kolmekymmentä dollaria viikossa. Hänellä oli neljä muuta tytärtä. Kuinka äärettömästi pitikään tehdä työtä ja ponnistella, säästää ja kieltäytyä, jotta Kerttu ja hänen sisarensa voisivat esiintyä hienosti ja kuosikkaasti puettuina!  —  Huonoa lihaa, elttautunurra voita ja kaikin puolin ala-arvoisia ravintoaineita, aina vain halvinta ja huonointa, sellainen ruokalista heillä oli, sillä parempaankaan ei varoja riittänyt. Vuoteista puuttui peittoja, liedestä halkoja, jokainen odottamaton meno tuotti tuskaa ja huolta, lyhentäen siten vanhempien elinikää. Kaikesta tästä säästämisestä huolimatta maksamattomia laskuja. Kaikki naapuruston kauppiaat nurisivat. Surullinen, mutta hyvin tavallinen tarina. Perheenisä työskenteli ponnistaen voimansa valittamatta aamusta iltaan, ja vainmo käytti parhaan ymmärryksensä mukaan hänen niukat ansionsa sellaiseen, minkä he molemmat luulivat olevan lastensa tosi parhaaksi.

'Valkea sillkisarssi, kaikista huonoinkin, on nykyään niin hirvittävän kallista', äitiraukka valitteli, 'enkä uskalla oikein ajatellakaan, mitä hääpäivälliset tulevat maksamaan!'

Kysyin arasti, olivatko sitten valkea silkkisarssi ja hääpäivälliset ihan välttämättömät.

Sain jyrkän vastauksen, ettei mitenkään voinut olla ilman niitä alentamatta onaa arvoaan. Ei keneltäkään 'heidän seurapiiriinsä' kuuluvalta tytöltä ollut hänen naimisiin mennessään puuttunut näitä avio-onnen välttämättömiä edellytyksiä. Ja mitä tulevan aviomiehen sukulaiset ajattelisivatkaan, jos Kerttu-raukka tulisi kerjäläisenä heidän perheeseensä? 'He', hän selitteli kyynelsilmin, 'ovat aina olleet niin ylpeitä. Ei ei! se ei mitenkääm kävisi päinsä! Kertun häiden tulee olla kunnolliset; tälläisessä tapauksessa ei käy kitsasteleminen!'

No niin. Hääpäivälliset pidettiin. Kuka tietää, kuinka monta unetonta yötä ne olivat aiheuttaneet vanhemmille? Kerttu oli kumminkin morsiamena valkoisessa silkkisarssipuvussaan. Hän aloitti avioelämänsä pienessä, ränsistyneessä laitakaupungin hökkelissä. Huonekalustoa ei ollut paljon muuta kuin mitä häälahjoina oli saatu. Liina- ja vuodevaatteita ja melkeinpä kaikkia tarvekapineita hänellä oli hyvin niukalti. Hänellä ei ollut penniäkään omaa raha ataskussaan, mutta »vieraissa» hän kävi ja otti myös vastaan vieraita. Kutsuja hän piti, tilaten jäätelön ja leivokset aina hienoimmasta leipurista, samasta, josta se miljoonamieskin, jonka palveluksessa hänen miehensä oli».

Tässä ei lainkaan kysytä »mistä minä pidän?» tai »mihin minulla on varaa?»  —  Pääasia on, »mitä ihmiset ajattelevat ja sanovat, jollei meillä ole niinkuin muilla?» Sitä hauskempaa ja todella virkistävää on tavata sellaisia vanhempia, jotka eivät välitä siitä, »mitä ihmiset sanovat», vaan varustavat tyttäriensä myötäjäiset omien varojensa ja mahdollisuuksiensa mukaisesti.

Häälahjojenhan tulisi olla hauskoina muistoina ystävällisiltä antajilta sekä tärkeästä ja juhlalliseta tilaisuudesta, mutta joskus ne ovat kokonaan toista, jos ne nim. liian koistavina ja kallisarvoisina eroavat kovin jyrkästi ympäristöstä, johon ne on tarkoitettu. Täten niistä helposti koituu vaaroja ja kiusauksia, nuoret puolisot kun niiden houkuttelemina helposti erehtyvät liiaksi tuhlailemaan perustaessaan uutta taloutta. »Kun tämä kerran on näin ja näin, pitää luonnollisesti olla myös sitä ja sitä», kuule sanottavan. Ja tuloksena on velkaantuminen kaikkine siitä koituvine huolineen. Näin sekoittuu ilomaljaan karvasta surua, ja elämän onnellisin, valoisin aika katkeroituu siinä määrin, että sen, joka itse ei ole nähnyt eikä kokenut samaa, on mahdotonta uskoa sitä.

Ehdottomasti muistuu tässä mieleeni kertomus rouvasta, joka osti uuden kamiinanaidakkeen. Kun tämä oli uutuuttaan kiiltävänä paikoillaan perheen arkihuoneessa, havaittiin matto niin vanhaksi ja kuluneeksi, ettei se enää kelvannut. Hankittiin heti uusi matto  —  mutta nyt eivät tuolit enää kestäneet koetusta. Sitten tuli pöydän, uutimien ja seinäpaperien vuoro; sanalla sanoen, koko huone uudistettiin oikein juurta jaksaen. Ja perheenisä hämmsätyi, eikä syyttäkään, kun kamiinanaidake oli tullut niin kalliiksi.

»Emme tarvitse kovin suuria varustuksia elääksemme» on tosi ja mieleen painettava lause. »Jokapäiväisen elämän koneisto» on todellakin nykyään liian mutkikas. Jokaisen ajattelevan naisen on koetettava voimiensa mukaan saada se yksinkertaisemaksi ja opittava tyytyväisyyden ihanaa, elähdyttävää taitoa!

Taloudne perustaminen ja myötäjäisten valmistaminen jo aiheuttavat monelle aineellisia huolia, mutta siihen ne eivät valitettavasti lopu. Yhä edelleen vain eletään yli varojen ja koetetaan tuskallisen tarkasti apinoida rikkaampien elintapoja. Minkätähden nuoret, vähävaraiset ihmiset tahtovat tehdä kotinsa rikkaiden asuntojen kehnoksi, halpahintaiseksi jäljennökseksi? Milloin he vihdoinkin oppivat ymmärtämään, että yksinkertaisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen voi kyllä liittyä kauneutta ja kodikkuutta?

Vasta kun tämä totuus on yleisesti tunnustettu, asujainten oma henkilöllisyys pääsee luomaan leimansa koteihin ja antamaan niille sisällystä. Kodin parhain koristus on kehittynyt aisti, joka oikein ymmärtää sekä hyväksyä että hylätä. Yksinkertaiset, mutta kunnolliset ja tarkoituksenmukaiset huonekalut, hillityt, miellyttäväy värit ja hauska järjestely saavat tosiasiassa aikaan paljoa kauniimman ja aistikkaan yleisvaikutuksen kuin ylellisen upea ja kallis sisustus. Kaikki joutavat posliinikoristukset ja epätaiteellinen rihkama, jota monet kodit nykyaikaan ovat kukkuroillaan, ovat oikeastaan vain todistuksena emännän epäitsenäisyydestä ja kehittyneen maun puutteesta. Kotikutoinen kangas on paljon parempaa sohvatyynyjen ja muiden sellaisten päällystäksi kuin halpa plyyssi tai silkkisarssi.

Esivanhemmillamme oli myötäjäisinä arkut täynnä oivallista pellavakangasta, jonka he itse usein olivat kehränneet ja kutoneet, pehmeitä, lämpimiä peitteitä, oivallisia patjoja ja pöyheitä pieluksia, mutta verraten vähän heillä oli korutavaroita. Koko heidän elämäänsä loivat leimaa yksinkertaisuus ja järkevyys. Monilla aikamme paljoa »sivistyneimmillä» nuorilla vaimoilla ja äideillä olisi heistä paljon oppimista, sillä useat eivät todellakaan tarvitse enemmän, vaan vähemmän, kuin heillä on. Olemassaolo vain on liian monimutkaista. Se on saatava yksinkertaisemmaksi ja vapautettava monista rasittavista haitoista, joita sen kannettavaksi on aikojen kuluessa sälytetty mukavuuden ja hauskuuden nimessä. ■