VII

AVIOELÄMÄ

Eri käsityskantoja ja vääriä kuvitteluja. Aviolelämä on  joko pyhää tai kokonaan päinvastaista. Sen ääretön vaikutus luonteen kehitykseen. Jalostuminen tai alentuminen. Rakkaus tai irstaisuus. Avioliitto tai laillistettu haureus. Uhkaavia enteitä. Äidit ovat mitä suurimmissa määrin vastuussa tyttäriensä onnettomista avioliitoista. Maallisia suunnitelmia. Avioliitto vaihtokauppana. Avioliiton ihanne. Nuoren aviomiehen malttamattomuudesta ja hillittömyydestä koituvia vaaroja. Naisen on itsensä varottava aiheuttamasta loukkauksia, joita sitten valittelee. Hienotunteisuus avioliitossa. Eri makuuhuoneet. Suvun jatkuminen on avioliiton päätarkoituksia. Avioelämän ehtona ja sen ainoana oikeutuksena on olla valmiina vastaanottamaan vanhempien velvollisuudet ja vastuu. Hellyys, aulius ja itsekieltäymys. Rakkauden korkein tarkoitus. Kieltäymys ja sen siunaukselliset vaikutukset. Minkälainen avioelämän tulee ja minkälainen sen ei tule olla. Puolisoiden keskinäinen suhde raskaudenaikana ja sen vaikutus sikiöön. Valaisevia esimerkkejä. Turmiollisia erehdyksiä. Muuten oikeamielisten ihmisten sydämettömyys ja välinpitämättömyys. Tietämättömyyden seurauksia. Selvempiä käsitteitä ja jalompia tarkoitusperiä. Paremmat ajat koittamassa.

Eopäröiden ja hieman vastenmielisesti ryhdymmw aiheeseen, jota aiomme käsitellä tässä luvussa, sillä juuri näissä asioissa ajattelevienkin ihmisten mielipiteet eroavat niin suuresti ja ovat useinkin, rohkenemme sanoa, kovin nurinkurisia. Vaikka koettaisi kuinkakin varovasti ja hienotunteisesti lausua ajatuksensa näistä kysymyksistä, on kuitenkin alttiina mitä kiusallisimmille ja erehdyttävimmille väärinkäsityksille.

Avioliitto on todellakin pyhäkkö jokaiselle, joka puhtain mielin ja haluten täyttää sen jumalallisen perustajan tarkoituksen, astuu sen kynnyksen yli. Mutta niille lukemattomille miehille ja naisille, jotka solmiavat sen aivan toisessa mielessä ja toisessa tarkoituksessa, se koituu synnin ja surun, kärsimysten ja alennuksen tyyssijaksi.

Jos jo avioliittoa solmittaessa on, kuten joskus valitettavasti kyllä tapahtuu, nimenomaan päätetty mikäli suinkin mahdollista välttää raskaaksi tulemista, mutta aistillinen nautinnonhimo päästetään lain suojassa valloilleen, silloin ei todellakaan sovi ihmetellä, että luonne veltostuu ja omatunto tylsistyy. Sellaista avioliittoa voidaan pitää vain laillistetun haureuden muotona. Oikeasta rakkaudesta ei sellaisissa tapauksissa voi olla puhettakaan. Se on pelkkää irstailua, joka silti on yhtä alentavaa, vaikka sitä harjoitetaankin yhteiskunnan ylläpitämän verhon suojassa, Ja kun sitten himo, kuten auttamattomasti käy aikaisemmin tai myöhemmin, on sanaut tarpeekseen, sen tilalle useimmiten tulee molemminpuolinen vastenmielisyys, ikävystyminen ja kyllästyminen.

Mikä siihen on syynä?
Syitä on monenlaisia.

Nurinkurinen katsantokanta, alhainen ja matala käsitys onnen ja rakkauden olemuksesta, sielunaateluuden, luonteenlujuuden, itsenäisyyden, vastuun- ja velvollisuudentunteen puute, turhamaisuus ja nautinnonhimo  —  ne kaikki ovat syynä niihin moniin perin onnettomiin avioliittoihin, joita näemme kaikkialla.

Muuan etevä kirjailija on sanonut: »Todistuksen enkelillä, sikäli kuin sellaista on olemassa pitämässä kirjaa ihmisten rikkomuksista ja virheistä, lienee täysi työ kirjoittaessaan muistiin rikokset, jotka joka päivä tehdään naista kohtaan. Mutta niiden joukosta tuskin löytänee synkempää ja anteeksiantamattomampaa kuin sen äidin rikos, joka pienuudesta pitäen myrkyttää tyttärensä sielun sillä turmiollisella opetuksella, että avioliitto on vaihtokauppaa, että naisella on oikeus myödä ruumiinsa ja sielunsa, kunniansa, terveytensä ja onnensa enimmän tarjoavalle saadakseen korvaukseksi komean, ylellisen kodin ja turvatun aseman yhteiskunnassa. Ainoa todellinen onni, jonka nuo avioliiton markkinoita varten kasvatetut tyttöraukat tuntevat, ovat heidän elämänsä nuoruuden viattomat päivät, ennenkuin he ovat päässeet lastenkamarista. Mistä parannus tähän turmelukseen? Inhimillinen sääli ja inhimilliset lait ovat voimattomia auttamaan onnetonta, joka liian myöhään huomaa myöneensä naisellisuutensa arvokkaimmat aarteet kurjasta leipäpalasesta. Mutta nuoret, jotka tuskin ovat vielä astuneet elämään, voivat säästyä siitä. Kuulkaa, äidit, ettekö tahdo käsittää ja ettekö tahdo opettaa tyttärillenne, että terveys, onni ja rakkaus ovat naisen arvokkain omaisuus, jota ei voi verrata Golcondan (muin. intialainen kaupunki, kuulu äärettömistä aarteistaan) kaikkiin aarteisiin, ja että sydän, eikä voitonhimo, on oleva neuvonantajana avioliittoa solmittaessa! Ja te, nuoret naiset, älkää pettäkö luonteenne parhainta ja jalointa. Hakekaa onneanne sieltä, mistä se on löydettävissä. Olkaa uskolliset itsellenne, uskolliset naiselliselle kutsumuksellenne. Älkää koskaan luulotelko, että rakkaus on vanhanaikaista ja ettei sitä enää ole olemassa maailmassa. Rakkaus on kuolematon. Rakkaus on ainoa sellainen avioliiton tienviitta, jonka johtoon voi luottaa. »

Tuskin voi ajatella synkempää, painostavampaa ja ilottomampaa osaa, kuin on sellaisen naisen elämä, joka menee naimisiin ilman rakkautta. Se rusohohde, jonka rikkaus ja ulkonainen loisto hetkeksi levittävät yli karun, arkipäiväisen todellisuuden, haihtuu liian pian. Jokainen velvollisuus muuttuu raskaaksi taakaksi, vastuuntunne painostavaksi, ikäväksi velvollisuudeksi, miehen halu käyttää aviollisia oikeuksiaan tuntuu vastenmieliseltä pakolta, jota vastaan kaikki naisen syvimmät tunteet nousevat kapinaan, ja jokainen myöntyminen on kiusallinen uhraus. Koko elämä käy hänelle raskaaksi taakaksi, Mutta kuinka toisenlaista kaikki onkaan, kun rakkaus tasoittaa tien ja peittää puutteet, kun ilot ja surut ovat yhteiset, kun puolisot kunnioittavat toistensa ihmisoikeuksia, ja kun »koti»-sanaan sisältyyvät käsitteet mies, vaimo, lapsi, onni  —  kaikki, mikä maan päällä on korkeinta ja jalointa, ja kun vielä Jumala on kaiken perustana!

Mutta kuta täydellisemmin avioliitto vastaa tarkoitustaan, sitä suurempi on sen tuottama edesvastuu. Tähän saakka olet elänyt pääasiallisesti omaa itseäsi varten ajatellen lähinnä omaa iloasi ja menestystäsi. Nyt sinun tulee keskittää ajatuksesi toiseen henkilöön, ja tehdä se ilomielin. Nyt ei ole enää pääasiana, mikä on parasta sinulle, vaan mikä on edullisinta teille molemmille ja teidän yhteiselle kodillenne, mikö voisi tukea ja auttaa tietä molempia.

Nykyaikana kirjoitetaan ja puhutaan niin paljon puolisoiden keskinäisistä oikeussuhteista, sekä siitä, kummalla heistä on määräämisvalta, ja kumman tulee totella. Avioliitossa ei ole koskaan puhuttava käskemisestä ja tottelemisesta. Miehen ja vaimon tulee kummankin puolestaan koettaa täyttää toistensa toivomukset, kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja antaa toistensa toimia mahdollisimman vapaasti. Tässä jos missään vaaditaan mitä suurinta hienotunteisuutta, varovaisuutta ja itsekieltäymystä, jotta suhde pysyisi sellaisena, jommoinen sen tulee olla. Pieni uhrautuminen, vähäinen myöntyminen silloin tällöin mielipiteiden mennessä hiukan erilleen lujittaa suuresti yksimielisyyttä. Ja se puolisoista, joka myöntyy, tuntuu toisesta vain sitä herttaisemmalta, mikä jo sinänsä on runsas palkinto tuosta pienestä uhrautumisesta.

Jos voimme ilomielin uhrata omat huolemme ja toivomuksemme pikkuasioissa,silloin voimme varmimmin odottaa myöntyväisyyttä tärkeämmissä tapauksissa, jolloin myöntyväisyydellä on meille suurempi merkitys. Suvaita kärsivällisesti toisten erehdyksiä on suuri taito, kohteliaisuuden hienoin kukka. Älä ole kovin kärkäs heti oikaisemaan pienintäkin erehdystä ja väärää ilmoitusta, jollei asia ole kovin tärkeä! Ja jos erehdys on tapahtunut eikä enää ole korjattavissa, niin anna asian unohtua, äläkä puhu siitä! »Mitäs minä sanoin?» on yleensä kielen epämiellyttävämpiä ja turhimpia lauseparsia. Kodin rauhoitetulla alueella ei sitä ainakaan tulisi koskaan käyttää.

Ainoassakaan toisessa inhimillisessä suhteessa eivät itsekieltäymys ja hienotunteisuus ole niin tärkeitä kuin puolisoiden kesken, mutta ne eivät voikaan missään muualla niin suuresti ylentää ja jalostaa ihmistä.

Miehessä joka on kaikessa, mikä koskee sukuelämään, toimivampi osapuoli, alempi luonto voi helposti päästä voitolle. Voimakas vietti, tulinen intohimo tukahduttaa ja vaientaa järjen ja omantunnon huomautukset, eikä itsekkyys, korkeamman sielunelämän vaarallisin vihollinen, näe muuta päämäärää kuin himon tyydyttämisen. Mahdollisten seurausten ajatteleminen ei kykene hillitsemään sitä. Intohimon vallassa sellainenkin mies, joka rakastaa vaimoaan rehellisesti kaikesta sydämestään, joskus unohtaa, että lyhyt hetkellinen nautinto on liian kalliisti ostettu, jos se saattaa rakastetun puolison sielunrauhan, terveyden, vieläpä hengenkin vaaraan. Liian myöhään hän hämmästyy omaa sokeuttaan katuen katkerasti, että on siinä määrin voinut unohtaa hellyyden, hienotunteisuuden ja keskinäisen luottamuksen vaatimukset, sekä velvollisuutensa sitä olentoa kohtaan, joka on uskonut elämänsä ja onnensa hänen huostaansa.

Naisen luonteeseen kuuluu anteeksiantaminen. Eikä voine kieltää, että raju, hillitön intohimo, jonka kohteena hän itse on, tuntuu naisesta usein, vieläpä silloinkin, kun hän itse kärsii siitä, anteeksiannettavalta, jopa mieltä hivelevältäkin. Jonkin aikaa hän saattaa valittamatta alistua kaikkiin kärsimyksiin, jotka ovat seurauksina liian tiheistä raskauksista. Mutta tulee aika, jolloin mitta on täysi ja loukattu rakkaus turhaan taistelee kyllästymistä, ikävystymistä ja halveksimista vastaan voimatta pelastaa tästä taistelusta muuta kuin hivenen säälivää suvaitsevaisuutta. Surullisen epätäydellisesti tämä pystyy korvaamaan iäksi menetetyt aarteet!

Mutta tunnustettakoon avoimesti, ettei nainen itsekään aina ole syytön siihen, että avio-onni saattaa haaksirikkoutua hillitsemättömien himojen salakareihin. Mies ei ehkä oel ymmärtänyt tarpeeksi hillitä intohimoaan, mutta ehkä vaimokin on ymmärtämättömyydessään ja ajattelemattomuudessaan tai enemmän tai vähemmän itsetiedottomassa mielistelynhalussaan ärsyttänyt tätä himoa siten itse aiheuttaen sen lähestymisen, joka sittemmin tuntuu hänestä niin kiusalliselta ja loukkaavalta. Naimisissa oleva nainen ei saa kadottaa sitä naisellista kainoutta, joka on nuoren tytön kaunistus! Tämä on tärkeä totuus, mutta valitettavasti siitä välitetään liian vähän. Jos nuoren vaimon ja tulevan äidin koko olemukseen on luonut leimansa sydämen puhtaus, sielun viattomuus ja tosinaisellinen, hiljainen, kaunis arvokkuus, ja jos hän aina esiintyy ajattelevana, itsenäisenä naisena, pelastutaan monista vaaroista ja vältetään monta erehdystä, jotka muuten olisivat koituneet turmioksi heidän yhteiselle onnelleen.

Tässä yhteydessä emme voi olla huomauttamatta, siitä miten tärkeää on, että kummallakin puolisolla on oma makuuhuoneensa, jos vain taloudellinen asema myöntää sen. Ehkä tämä on monen mielestä todistuksena sen syvän, sydämellisen luottamuksen puutteesta, joka oleellisesti kuulu avioliiton sisäiseen olemukseen. Mutta joskin niin olisi, vaikka emme suinkaan myönnä siät, niin eikö tämä olisi sittenkin parempi kuin tuo ainainen, välttämätön läheisyys, joka voi helposti muuttua painostavaksi taakaksi, sekä moinen rajaton vapaus, joka voi kehittyä hillittömyydeksi?  — Harvoinhan noiden huoneiden välisen oven tarvitsee olla lukittuna, mutta sen pelkkä olemassaolo jo päästää monesta kiusauksesta ja poistaa paljon avioelämän rumaa jokapäiväisyyttä, joka on rakkauden pahimpia vihollisia.

Itämainen sananlasku sanoo: »On hyvä hillitä luonnollisia viettejään. Eläimet syövtä aina, kun ruokaa on tarjolla. Mutta ihminen sanoo itselleen: Sinun pitää paastota, sillä se on sinun tahtosi. Hillitsemällä itseään hän hallitsee maailmaa, ja hänen ajatuksensa kohoavat maasta taivaaseen saakka». Nämä sanat ovat erityisesti sovitettavissa juuri puolisoiden väliseen suhteeseen, ja ne sisältävät sekä onnen että onnettomuuden salaisuuden.

Nyt tulemme avioelämän toiseen, kenties sen tärkeimpään puoleen. Hehkuvin sanoin tahtoisimme jokaisen nuoren, sekä miehen että naisen, mieleen juurruttaa tärkeän totuuden, jota ei ole koskaan voitu rankaisematta loukata, nimittäin että läheisin, täydellisin puolisoiden välinen yhtyminen ei saa tulla kysymykseen, jolleivat molemmat puolisot tahdo, että sen hedelmänä on lapsi. Eihän tietyskikään läheskään aina tapahdu niin; mutta jos tämä mahdollisuus kevytmielisesti ehkäistään tai  —  mikä pahempi  —  jos sitä suorastaan pelätään, mutta kuitenkin heittäydytään aistilliseen nautintoon  —  se on synti.

Ehkä tämäon monen mielestä kovaa puhetta. Ehkä pidätte meitä yksipuolisina ja ennakkoluuloisina. Mutta sen mielestä, joka syventyy todella miettimään avioliiton olemusta ja atrkoitusta, nämä sanat eivät tunnu liian voimakkailta. Jo itse se totuus, että jokaisesta tuollaisesta miehen ja naisen yhtymisestä voi kehittyä elävä olento, on riittävänä todistuksena siitä, ettei avioliiton päätarkoituksena ole itse intohimo, aistillinen nautinto, vaan suvun jatkaminen.

Käsitettäköön minut oikein! Arkaluontoisista asioista puhuttaessa on vaikeaa löytää sanoja, jotka täysin tyydyttävästi ilmaisisivat sen, mitä tahdotaan saada sanotuksi. Mutta jokaisen, joka vakavasti punniten lukee, mitä tästä äsken mainitsin, pitäisi olla selvillä käsityskannastani. Avioliitto on alkuaan säädetty suvun lisääntymiseksi raamatun sanojen mukaisesti: »Lisääntykää ja täyttäkää maa», mutta se sisältää myöskin paljon muuta, kaiken onnen ja kaikki edesvastuun velvollisuudet, ja äärettömät kehitysmahdollisuudet, jotka mahtuvat sanoihin mies, vaimo, isä, äiti, lapsi ja koti.

Muistettakoon aina, että avioliitto vaatii, ollakseen onnellinen, molemminpuolista vapautta  —  ei vapautta ainoastaan toiselle puolisolle ja toiselle alentavaa, sietämätöntä orjuutta. Erittäinkin juuri äsken mainitussa asiassa on vaimon toivomuksilla, tunteilla ja mielipiteillä suurempi merkitys kuin missään muussa. Tässä jos missään hänen kieltonsa tulee olla aivan ratkaiseva.

Että monet avioliitot eivät tosiasiassa ole muuta kuin laillistettua haureutta, se ehkä kuullostaa liioitellulta, mutta on kuitenkin surullinen totuus. Jos miehen aistillisuus pääsee vallalle ja vaimo aina  myöntyy joko pakosta tai tylsästä tottumuksesta, ei moinen yhteys todellakaan voi vaikuttaa kumpaankaan jalostavasti ja kasvattavasti. Päinvastoin: molemmat henkisesti kituvat ja veltostuvat, eläimellisen vietin yhä kiihtyessä. Kun pintapuoliset ihmiset pitävät tuollaisia alhaisen arkipäiväisiä, suorastaan raakamaisia avioliittoja »onnellisina», pilkkaavat he rakkautta ja Jumalan perustamaa, pyhitettyä avioliittoa. Korkeammalle meidän tulee asettaa ihanteemme, jotta voisimme toivoa parempaa tulevaisuutta ihmiskunnalle. Miehen tulee oppia kieltäymyksen ja itsehillinnän vaikea taito; silloin vasta hän voi olla varma siitä, että saa haluamaansa ja kaipaamaansa hellyyttä ja rakkautta osakseen paljoa runsaammin, kuin jos hän olisi hankkinut sitä itselleen väkivaltaisena valloittajana.

Siemennesteen muodostumiseen kuluu paljon ruumiin elinvoimaa. Jos sitä tuhlataan turhaan liiallisesti tyydyttämällä sukuviettiä, kuten hillittömässä, irstaassa elämässä tapahtuu, siitä on ehdottomasti seurauksena koko elimistön veltostuminen ja heikontuminen. Järkevällä kieltäytymisellä on aivan päinvastainen sekä ruumiillinen että siveellinen vaikutus. Se karaisee tahdonvoimaa, edistää ruumiin tervettä kehitystä ja tuntuu kaikkialla säästyneenä voimana, joka olisi muutoin mennyt hukkaan!

Avioliitossa on tilaa kaikelle, mikä kaunistaa ja jalostaa elämää. Hyvät ja herttaiset ominaisuudet joutuvat siinä käytäntöön. Luontainen itsekkyys muuttuu epäitsekkääksi rakkaudeksi, tylyys ja umpimielisyys hellyydeksi ja luottavaiseksi avomielisyydeksi. Koko ihmisolento tasoittuu ja kaunistuu ja näköpiiri laajenee. Mutta ellei avioliittoa käsitetä oikein, ellei se ole, mitä sen tulisi olla, käy aivan päinvastoin. Sielu ja sydän käyvät yhä ahtaammiksi, kituvat ja kuihtuvat. Elämä kadottaa kaiken ihanuutensa, ylevyytensä ja runollisuutensa. Kodissa ei ole sitä valoa, sitä elähdyttävää lämoöä, joka on oikean kodin perusehtona. Ja mitä sanoisimmekaan niistä olentoraukoista, jotka ovat tuollaisten avioliittojen hedelmiä? Sellaisten vanhempien lapsiparat ovat syntymästään saakka perinnöttömiä. He eivät ole saaneet ihmisoikeuksista jalointa. Koko elinaikansa he saavat turhaan kaivata sitä lämpöä ja viihtyisyyttä, jota todella rakastavien vanhempien lapsilla on yllin kyllin.

Maailma on täynnä tuollaisia surkastuneita sieluja. He ovat siinneet ilman rakkautta, kenties suorastaan vasten tahtoakin. Äärettömän paljon on mielipuolia, epäsikiöitä, tylsämielisiä, kaatuvatautisia ja muutoinkin sairaalloisia lapsia, joiden onnettomaan kohtaloon vanhemmat ovat syypäitä. Eikä tähän surkuteltavaan epäkohtaan saada parannusta, ennenkuin kokomihmiskunta tunnustaa ja lausuu julki sen totuuden, että jokainen avioliitto, joka perustuu maallisiin pyyteisiin eikä sydänten ja sielujen syvälliseen sopusointuun ja rakkauteen, on synti, joka ei vaikuta alentavasti ainoastaan niihin, jotka ovat siihen syypäät, vaan kohdistaa hirmuisen kostonsa vielä syntymättömään sukupolveenkin.

En voi olla valaisevana esimerkkinä mainitsematta seuraavaa otetta tri Holbrookin teoksesta: »Muuan nuori tyttö veti erikoisesti huomioni puoleensa, hän oli erinomaisen kaunis ja koko hänen olemuksensa oli paljoa jalompaa ainesta kuin hänen vanhempiensa. Kun huomautin tästä äidille, tämä sanoi: 'Mentyämme naimisiin koetimme, mieheni ja minä, elää Jumalan tahdon mukaisesti rukoillen Häneltä siunausta liitollemme. Niin kauan kuin kannoin tätä rakasta lasta sydämeni alla ja vielä sittenkin, kun imetin häntä, mieheni antoi suuressa rakkaudessaan ja hellyydessään minun elää aivan erillään itsestään. Se oli elämäni onnellisinta aikaa. Iloitsin ylenmäärin siitä, että sain tulla äidiksi, enkä yhtenäkään päivänä unohtanut kiittää Jumalaa siitä. Koskaan ei suhteemme ole ollut hellempi, syvällisempi ja sopusointuisempi, koskaan en ole rakastanut miestäni syvemmin kuin tänä siunattuna aikana. Hän hankki ympäristööni kaikkea kaunista ja ihanaa, mitä vain voi. Varsinkin katselin väsymättä muuatta taulua, joka esitti ihania lapsenkasvoja.  —  Ihme kyllä tyttäremme on enemmän sen taulun kuin kummankaan vanhempansa näköinen. Syntymästään saakka hän oli oikea ruusunnuppu, rakkauden ihana kukkanen. Hän ei koskaan itkenyt öisin, ei ollut kärsimätön eikä levoton. Aina hän vain hymyili ollen oikea kodin päivänpaiste. Tähän päivään saakka  —  nyt hän on jo neljätoistavuotias  — hän ei ole koskaan tuottanut minulle pienintäkääm surua. Hänellä on luontainen taipumus kaikkeen hyvään ja oikeaan, hän ei ole koskaan huonolla tuulella eikä vaikea kasvattaa. Niin, hän on ollut minulle pelkkänä ilonaiheena. Mutta olen myöskin saanut kokea päinvastaista, ja sen vuoksi ymmärrän antaa hänelle arvoa. Siksi juuri hänestä on tullut sellainen, että vanhemmat jo ennen hänen syntymistään ovat suoneet hänen saada oikeutensa'.  —  Mutta tuo äitiraukka oli, kten jo itsekin huomautti, saanut kokea päinvastastakin. Hän jatkoi: 'Muutamia vuosia myöhemmin olin taas tulemassa äidiksi, mutta miten toisenlaiset tunteeni olivatkaan silloin!  —  Miesraukkani oli sillä välin omaksunut yleisen käsityskannan, että yhdyntää saattaa harjoittaa raskauden aikanakin, vieläpä tavallista useamminkin. Olin voimaton hänen väitteitään ja todistelujaan vastaan, ja kerran toisensa perästä minun täytyi suostua hänen pyyntöönsä. Kärsin sanomattomasti tuntiesssamme tekevämme väärin, kävin yhä hermostuneemmaksi, kärsimättömämmäksi ja onnettomammaksi; rakkauteni ja entinen luottamukseni muuttuivat vähitellen peloksi ja vastenmielisyydeksi'».

»'Pikku poikaraukkani, josta mieheni toivoi niin paljon, syntyi yhdeksän kuukauden perästä, jotka kuukaudet olivat elämäni raskain ja surullisin aika. Kivulias, kiukkuinen ja hermostunut se lapsi oli  — oikea pienoiskuva minusta, sellaisena kuin olin silloin. Elettyään viisi vuotta surullista elämää ja tuottaen meille paljon surua ja huolta hän kuoli, jättäen meidät sekä surusta että kokemuksesta rikkaammiksi. Olimme saaneet katkerasti kokea, että vanhemmat voivat tehdä syntiä omaa lastaan kohtan jo ennenkuin se on syntynytkään. Tiedän, ettemme me ole ainoat, jotka olemme tällä tavalla saaneet oppia tämän raskaan läksyn'».

Tohtori Holbrook jatkaa edelleen: »Monet luonnonkansat ymmärtävät rajoittaa sikiämistä järkevästi käytännöllisellä tavalla. Ugandan alkuasukkaat Keski-Afrikassa ovat siitä esimerkkinä. Sikäläiset vaimot synnyttävät harvoin enemmän kuin kuin kaksi tai kolme lasta. Tapana on, ettei vaimo saa, synnytettyään lapsen, yhtyä miehensä kanssa kahteen vuoteen, jona aikana lasi vieroitetaan. Fidshisaarilla on imettämis- ja siitä riippuva pidättäytymisaika määrätty kolmeksi, jopa neljäksikin vuodeksi».

Sattuu joskus, että naisen sukuvietti on raskauden aikana ylenmäärin kiihoittunut. Tätä lienee pidettävä sairaalloisena ja luonnottomana ilmiönä, ja on kysyttävä neuvoa lääkäriltä.

Liiallinen paikallaan istuminen herättää tavallisesti sekä avioliitossa olevissa että naimattomissakin taipumusta sukupuoli-irstailuun. Miesten velvollisuutena, joiden jokapäiväinen työ voi aiheuttaa tälläistä, on harjoittaa säännöllisesti ruumiinliikkeitä. Tätä velvollisuutta ei saa koskaan laiminlyödä.

Useimmiten on miehen suurin ylpeys olla vaimonsa suojelija, ja hyvin kerkeästi ja järkähtämättä hän kostaa jokaisen pienimmänkin vaimoonsa kohdistetun loukkauksen. Mutta hän ei voi millään muulla niin suuresti osoittaa rakkauttaan ja kunnioitustaan kuin auttamalla häntä pitämään pyhänä omaa henkilöllisyyttänsä ja naisen kainouttansa. Jos vaimo on heikko, niin miehen on oltava voimakkaampi ja johdettava hänet hellävaroen sille tielle, jota hänen tulee kulkea, ettei hän olisi arvoton äitiyden jaloon ja korkeaan tehtävään.

Erään ajattelevan, sivistyneen naisen sanat tekivät minuun tuskallisen vaikutuksen. Puhuessamme kieltäytymisestä avioliitossa hän lausui: »Eikö ole omituista, että niiden joukossa, jotka eniten rikkovat tässä suhteessa, on paljon pappeja ja muita todella hurskaita ja oikein ajattelevia miehiä, joilta odottaisi korkeampaa ja parempaa elämää?» En voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Me lääkärit saamme, katkeraa kyllä, kuulla uskottuina asioina, miten surullisen raskaita rikoksia tehdään aviollisessa yhdyselämässä. Ja monet tälläiset kertomukset tulevat tahoilta, josta niitä kaikkein vähimmin voisi odottaa.

Tuo nainen jatkoi: »Minulla on vain muutamia vuosia nuorempi hyvä ystävätär. Hän on naimisissa yleisesti arvossapidetyn, kaikkein kunnioittaman pappismiehen kanssa. Heillä on seitsemän lasta, jotka ovat syntyneet niin tiheään, kuin luonto vain sallii. Vaimon terveys on kokonaan murtunut. Hän on voimaton, toivoton ja masentunut, sekä ruumiillisesti että henkisesti raihnainen, vaikka hänen pitäisi siinä iässä olla täynnä iloa, elämänhalua ja voimaa. Kysyessäni häneltä, miten hänen miehensä voi menetellä sillä tavoin, hän vastasi lyhyesti: 'Siitä hän ei välitä'. Ääni kuullosti niin väsyneeltä, niin perin toivottomalta, että sydäntäni vihloi».

Milloin voi toivoa valoisampien päivien koittavan niin miehille kuin naisillekin? Vasta sitten, kun nuorisomme opetetaan lapsuudesta saakka vakavasti ja kunnioittavasti käsittelemään näitä suuria kysymyksiä Jumalan tarkoitusten valossa, hän kun loi ihmisen ajattelevaksi, järjelliseksi olennoksi, ja kun he tästä saavat luonteen lujuutta ja itsekieltäymystä »maailman» väärän viisauden, »saatanan» kiehtovien viettelysten ja »lihan» luontaisen heikkouden voittamiseen.

Useimmat avioliitossa havaittavat epäkohdat johtunevat viime kädessä kuitenkin tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Varmaankaan ei ainoakaan todella rakastava puoliso suostuisi hetkeksikään alemman luontonsa houkutuksiin, jos hän todella tietäisi ja perin pohjin käsittäisi, kuinka surullisia seurauksia siitä voi olla sekä hänen vaimolleen ja lapsilleen että myöskin tuleville sukupolville. On todellakin pidettävä ihmisluonteen räikeimpinä ja käsittämättömimpinä vastakohtina sitä seikkaa, että miehet, joilla on muutoin korkeat ja jalot pyrinnöt ja harrastukset, niin usein hairahtuvat lihan heikkouteen ja intohimon orjuuteen, vaikkakin selvästi näkevät, että hetkellisen nautinnon hintana on sen olennon elämä ja onni, jota he rakastavat ja ihailevat enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

Rukoilkaamme ja valmistakaamme jokainen kykymme mukaan sitä onnellista ihmiskunnan suuriarvoisena pidettävää aikaa, jolloin avioliitto raakuuden, aistillisuuden, itsekkyyden ja maallisten pyyteitten loasta puhdistuneena todella tulee sellaiseksi, jollaiseksi se on aiottu, nim. elämän syvimmäksi, pyhimmäksi ja siunauksellisimmaksi suhteeksi, jonka pelkkä nimi jo merkitsee suurinta puhtautta, totuutta, rakkautta ja luottamusta, mitä maan päällä on olemassa.

Ihminen-sanan kreikkalainen nimitys merkitsee olentoa, jonka kasvot ovat korkeuteen päin. Eläkäämme siis sellaisten ihmisten lailla, joiden katseet todella ovat suunnatut korkeuteen ja jotka pyrkivät yhä enemmän kohoamaan aineellisuuden liejusta ihanteellisuuden valoisampiin, avaroihin ilmapiireihin! Hakekaamme kaikissa vaiheissamme voimaa ja neuvoa Häneltä, jonka lait ovat viisauden ja rakkauden lakeja ja joka varmasti voi antaa jokaiselle rehelliselle nöyrälle etsijälle tarpeellista ohjausta puhtauden ja totuuden tiellä. ■