IV

PUOLISON VALINTA

Ihanteet, utukuvat ja todellisuus. Oikeutettuja vaatimuksia ja tärkeitä ominaisuuksia. Rakkaus ja kunnioitus. Puhtaus. Vallitsevien siveyskäsitteiden löyhyys. Perinnöllisyys ja vastuu. Synnynnäisiä sairaudensiemeniä ja turmiollisia taipumuksia. Vanhempien velvollisuudet ja tehtävä tyttärien avioliittoon nähden. Perheen huoltaminen. Hyvä poika on tavallisesti myösjin hyvä puoliso. Isän luonne ja henkilökohtaiset ominaisuudet uudistuvat lapsissa.

»Jokainen uusi sukupolvi asettaa yhä ankarammat vaatimukset avioliiton sisäiselle olemukselle. Puolisoilla on entistä ylevämmät ihanteet, ja he kaipaavat syvemmin sisäistä yhteyttä. Nykyaikana ei ajattelevalle naiselle enää riitä se, että hänen elatuksestaan pidetään huolta, että hän saa »hyvän kodin» ja »kiltin miehen»  —  hän vaatii enemmän. Ja mieskin puolestaan vaatii vaimoltaan enemmän, kuin että tämä on pelkkä ahkera, kärsivällinen ja nöyrä orja».

C. P. Stetson

Minkälainen sen miehen pitää oikeastaan olla, jota voin rakastaa puolisonani? on kysymys, johon luultavasti jokainen nuori tyttö on vastannut, tavalla tai toisella, jo aikoja ennen, kuin se on hänelle tietoisesti tehty. Jonkun ystävättären tai kasvinkumppanin valitessa itselleen elämäntoverin hän on varmaankin itsekseen tehnyt huomioitaan; tuo ja tuo sulhasen ominaisuus ei olisi hänen mieleensä, jos hän olisi morsian. Ja tästä luonnollisesta valikoinnista muodostuu vähitellen hänen mielikuvituksessaan ihannekuva, millainen hänen mielestään sen miehen tulee olla, joka on mahdollisimman lähellä täydellisyyttä.

James Lane Allen sanoo sattuvasti:  »Ihanteemme ovat kahdenlaisia. On olemassa sellaisia, joita vastaa vain korkein täydellisyys, mitä voimme ajatella tai uneksia. Ne ilmaisevat, mitä voisimme olla, jos elämä, maailma, me itse ja olosuhteet olisivat kokonaan toisenlaiset, äärettömän paljoa paremmat kuin ne todellisuudessa ovat. Nämä ihanteet ovat majakoiden kaltaisia. Niitä ei ole aiottu jokapäiväiseen elämän, ne osoittavat vain, mihin suuntaan meidän on pyrittävä elämän suurella, eksyttävällä merelläpäästäksemme kerran kaivattuun satamaan. Mutta on olemassa myöskin toisenlaisia ihanteita, ei mahtavia, loistavia, kaukaisia taivaanrannassa vilkkuvia toistotorneja, vaan pieniä, lempeitä, hiljaisia, kirkkaita kynttilöitä, joita voimme kantaa kädessämme valaistaksemme pimeää, vaivalloista polkua, jota joka päivä kuljemme».

Rakkauden luonteeseen kuuluu rakastetun ihannoiminen. Se on kyllä itsessään hyvää ja kaunista, mutta monet naiset menevät siinä niin pitkälle, että ihannekuva muuttuu liian suurenmoiseksi ja lähenee siinä määrin täydellisyyttä, ettei sillä voi olla todellisuudessa vastinetta. Utukuva hajoaa ennemmin tai myöhemmin. Herääminen on usein raju ja tuskallinen ja tuo mukaan onnettoman taipumuksen vertailla yhä edelleen todellista miestä siihen kaunisteltuun kuvaan, joka on anastanut miehen paikan hänen sydämessään.

Älä siis unohda, lapsukaiseni, että itse olet heikko, puutteellinen ihminen, äläkä vaadi enempää puolisoltasikaan! Mutta on ihanteita, jotka on velvollisuutesi säilyttää, vaatimuksia, jotka jokaisella nuorella naisella on oikeus asettaa valitsemalleen miehelle, jos hän itse on kyllin arvokas puolison ja äidin korkeaan kutsumukseen. Muutamat ominaisuudet ja luonteenpiirteet, määrätty mielen suunta ja ajatustapa ovat välttämättömiä, jos mieli puolisoiden elää todellista aviollista yhdyselämää sanan korkeimmassa ja pyhimmässä merkityksessä. Jos näitä alunperin puuttuu, on turhaa toivoakaan, että ne kehittyisivät avioliitossa. Moni nainen, joka on surukseen ja hämmästykseen huomannut rakastamaltaan mieheltä puuttuvan jonkin luonteenominaisuuden, joka hänestä itsestään tuntuu mitä tärkeimmältä ja oleellisemmalta, on uneksinut voivansa kasvattaa tämän täydellisemmäksi. Hän kuvittelee mielessään voivansa rakkaudellaan kitkeä miehestään virheet, huonot tavat ja taipumukset, jotka ovat ruvenneet häiritsemään häne toivomaansa täydellistä onnea. Mutta miten harvoin nämä toiveet toteutuvatkaan! Kuinka katkerasti hän saakaan useassa tapauksessa katua sitä, että on antanut tuon petollisen harhaluulon tenhota itsensä! Kehittymisen ja vastaanottavaisuuden aika on aikamieheltä useimmiten jo ohi. Luonne ei enää varsinaisesti muut, ei ainakaan pääpiirteiltään. Uudet tavat ja mielipiteet, jotka eivät ole hänen sisimmän olemuksensa mukaisia, ovat aivan kuin tilapäinen, huonosti sopiva puku. On olemassa vikoja ja paheita, jotka jättävät, vaikka hellä käsi kuinkakin koettaisi peitellä niitä, ikuiset jälkensä, syvät, rumentavat arvet sekä miehen luonteeseen että naisen sydämeen.

Naisella on oikeus vaatia tulevalta puolisoltaan samaa siveellistä puhtautta kuin itseltään ja hänellä on oikeus tietää totuus tässä suhteessa. Kuin hän saa tietä sen, kuinka hän saa siitä täydellisen varmuuden? Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata, ja kuitenkin se ennen muita lienee elinkysymys. Jos hän on epävarma tai, mikä vielä pahempi, jos hän varmasti tietää, ettei mies todellisuudessa vastaa hänen vaatimuksiaan siinä suhteessa, niin hänen täytyy, jos oma onnensa on hänelle kallis, luopua tuosta miehestä. Tuhatta vertaa parempi on elää ja kuolla yksinäisyydessä kuin siveellisesti rappeutuneen miehen puolisona ja hänen lastensa äitinä.

On surullinen, mutta tunnettu ja kieltämätön totuus, että hyvin monet yhteiskunnan korkeimpiin ja hienoimpiin piireihin kuuluvista nuorista miehistämme ovat tuollaisia siveellisesti ala-arvoisia olioita. Suurena syynä tähän surkeaan epäkohtaan on se yleinen tapa, että vanhemmat ja kasvattajatkin vain hiukan kohauttaen olkapäitään ja hiukan huokaisten puhuvat, että nuorison on välttämätöntä tyydyttää sukuviettiänsä tavalla tai toisella. Se siveellinen ryhdittömyys, jota yhtiskunta osoittaa suhtautumisessaan »pikku hairahduksiin», vaikuttaa tietysti puolestaan sekin tartunnan yhä lisääntyvään levenemiseen.

Tunne ei saa yksin olla määräävänä puolison valinnassa. Sillä on oma alueensa, jossa se saa yksin valita, mutta tälläisessä tapauksessa se tarvitsee ymmäryksen ja kokemuksen tukea ja ohjausta. Jos ainoastaan oma onnesi olisi kysymyksessä, jos sydämesi valinta vaikuttaisia vain omaan kohtaloosi, silloinhan voisit toimia mielesi mukaan. Mutta tässä tapauksessa ei kenelläkään ole täyttä vapautta. Jokainen sukupolvi on osaltaan vastuussa tulevan polven terveydestä, onnesta ja sopusuhtaisista sekä ruumiillisista että siveellisistä kehittymismahdollisuuksista.

Tulevien puolisoiden ja vanhempien terveydentilaa on pidettävä koko ihmiskunnalle tärkeänä seikkana. Se kieltämätön varmuus, joka meillä nykyjään jo on keuhkotaudin, syövän, risataudin, mielenvikaisuuden ja monien muiden sairauksien periytyväisyydestä, lienee toki omiansa herättämään jokaisessa ajattelevassa ihmisessä henkilökohtaista vastuuntunnetta. Eipä edes nainen  —  mikäli sellaisia yleensä on olemassa  —  joka uhrautuvana marttyyrina tuntisi koko elinaikansa olevan onnellinen miehensä ja lastensa sairaanhoitajattarena  —  eipä edes hänkää voisi kaikella uhrautuvalla hellyydellään sovittaa vääryyttä, jonka hän on tehnyt ihmiskunnalle synnyttämällä maailmaan uusia perinnöllisesti sairaalloisia olentoja.

Jos vain tarkastaa sellaisen onnettoman perheen historiaa muutamiakin sukupolvia taaksepäin, saa jo selvän käsityksen siitä hirvittävästä turmiosta, joka ennemmin tai myöhemmin on sairaalloisten henkilöiden avioliitoista seurauksena. Eikä tässä auta, vaikka toinen vanhemmista olisikin aivan terve ja peräisin terveestä ja voimakkaasta suvusta. Perinnöllisyyslain surullisimpia ja merkillisimpiä puolia on se, että lapset tulevat tälläsissä tapauksissa useimmiten vanhemmista heikomman kaltaisiksi.

Tri Guerbsey, tunnettu arvovaltainen lääkäri, kirjoittaa eräässä teoksessaan: »Voinee pitää epäämättömänä totuutena, että jokainen kuppatautinen mies, joka menee naimisiin, jättää tätä myrkkyä perinnöksi lapsilleen. Sitäpaitsi tämä sama tauti on joka vuosi syynä tuhansiin keskenmenoihin, jos myrkky on tarpeeksi voimakasta tappamaan sikiön jo äidin kohdussa. Ja joskin lapset syntyvät elävinä, niillä on usein ilkeitä tauteja, ja harvoin ne elävät yli hampaidenpuhkeamisajan. Ja nekin, jotka pääsevät tämän ajan ohi, ovat tavallisesti koko ikänsä sairaalloisia ja kituliaita».

Tälläiset tosiseikat silmiemme edessä lienee paikallaan, että vaadimme vanhemmillekin sananvaltaa lastensa avioliitonsolmiamisessa. Tällöin jos milloinkaan, kun kok elämän onni ja tulevien sukupolvien menestys ovat kysymyksessä, tarvitaan kaikkea apua ja ohjausta, mitä kokemus ja elävä rakkaus voivat antaa. Mutta tämän ohjauksen tulee olla varovaista hienotunteista sekä pyrkiä herättämään luottamusta, jonka avulla viisaat, vakavasti ajattelevat vanhemmat pääsevät lähestymään lapsiaan ja vaikuttamaan heihin joko kehoittavasti tai ehkäisevästi. Jos nuorten ystävyys on jo muuttunut rakkaudeksi ja sydän on alkanut puhua, silloin viisaus tavallisesti tulee liian myöhään, ja kaikki kokemuksen ja järjen sanat kaikuvat kuuroille korville.

Täytyy myöskin vaatia, että mies avioliittoon mennessään pystyy pitämään huolta perheestään. Miehellä, jolla ei ole omaisuutta ja jolla on siksi niukat tulot, ettei hän voi tarjota vaimolleen edes osapuilleen varmaa toimeentuloa, ei ole oikeutta pyytää naista uskomaan kohtalonsa hänen käsiinsä. Rakkaus, joka heikkenemättä kestää köyhyyden ja jokapäiväisen kieltäymyksen tulikokeen, on elämän kauneimpia ja ihailtavampia ilmiöitä. Mutta se köyhyys, joka jalostaa ja lujentaa rakkautta, ei ole sellaista, johon syöksytään tietoisesti ajattelemattoman ja kevytmielisen avioliiton solmiamisella, vaan sellaista, joka vakavana ja odottamattomana koetuksena johtuu aavistamattomista olosuhteista. Nämä koetukset muuttuvat meille itsellemme ja omaisillemme tosi siunaukseksi, jos alistumme kärsivällisesti ja menettämättä tahdonlujuuttamme niistä johtuviin kieltäymyksiin käyttäen täten saamamme ankarat opetukset hyväksemme.

Vanha sananlasku, jossa epäilemättä on paljoa totta, sanoo, että kunnon poika ja veli on myöskin oiva aviomies. Olisi joka suhteessa toivottavaa, että nuori nainen saisi, jo ennenkuin hän on peruuttamattomasti valinnut elämänkumppaninsa, tuntea sen miehen perheen, joka pyytää häntä omakseen, sekä nähdä hänet niissä oloissa ja siinä ympäristössä, joissa hän on kasvanut. Silloin naisen on tarkasti pantava merkille, miten mies kohtelee omaisiaan. Jos hän on äitiään ja sisariaan, isäänsä ja veljiään kohtaan itsekäs ja vaativainen, oikukas ja välinpitämätön, ja jos hän pitää oman mukavuutensa ja hauskuutensa kaikkea muuta tärkeämpänä  —  silloin voi olla varma, että nuo ikävät ominaisuudet vain pahenevat hänen omassa kodissaan. Ellei naisen rakkaus ole senlaatuinen, että hän nöyrästi alistuu kaikkiin moisesta miehen käytöksestä johtuviin koetuksiin, hänen on viisainta vetäytyä ajoissa pois. Parempi katua ennen avioliittoa kuin sen jälkeen.

Vielä eräs seikka! Puolisoa valitessaan nuoren naisen tulee vakavasti punnita, onko se mies, jota hän luulee rakastavansa, todella sellainen, että hän ylpeillen ja iloisin ja kiitollisin mielin näkisi lapsensa perivän tämän henkiset ominaisuudet; sillä tahtoipa hän tai ei, he tulevat jokatapauksessa isänsä perillisiksi. Tämän luonteen piirteet, hyvät puolet ja heikkoudet, erikoisuudet, hyveet ja paheet, kaikki ne uudistuvat noiden vielä syntymättömien olentojen luonteissa. Onneton se äiti, joka tuskallisin mielin ja häveten odottaa tämän perinnön ilmenemistä, hyvin tietäen oman heikkoutensa ja ajattelemattomuutensa olevan syynä tähän kärsimykseen!

Kunniantunto, totuudenrakkaus, rehellisyys, siveellinen ryhti, voima yhdistyneenä hyvyyteen, rohkeus yhdistyneenä viisauteen ja itsekieltäymys ovat ominaisuuksiam joiden vuoksi nainen eniten kunnioittaa rakastamaansa miestä ja joita hänellä on oikeus vaatia tältä. Vastalahjaksi hänen tulee antaa miehelleen kalleimpina ja välttämättömimpinä myötäjäisinään samat tai ainakin henkisesti vastaavat ominaisuudet. Silloin, ja ainoastaan silloin, heidän liittonsa voi tulla sellaiseksi, jollainen sen todella tulee olla. ■