Tänään oli todella vaikea päivä. Vaikka olinkin ystävieni seurassa, silti tunsin itseni oikeasti yksinäiseksi. Olisinpa saanut hetkeksi jonkun oikeasti lähelleni, vain halaamaan ja pitämään minusta tiukasti kiinni.

Tovi on ehtinyt vierähtää ennenkuin tänne taas pääsin/ehdin/jaksoin tulla.

Hän, tuo nuori mies, joka on saanut paikan sydämessäni, on käynyt luonani jo useampaankin otteeseen. Yhdessä on kokkailtu, juteltu ja oltu hiljaa. Niinhän joku on joskus sanonut että "hiljaisuuden vallitessa ymmärrys kukoistaa". Hänen seurassaan ei aina tarvitse olla sanoja.

Olen ensimmäisen kerran jälkeen kerännyt rohkeuteni ja halannut häntä, jo useampaankin otteeseen. Ja joka kerta se on tuntunut uskomattoman hyvältä. Toinen lähellä, pitämässä kiinni. Niinäkään hetkinä ei mielessä ole käynyt seksi, vaan olen ollut hiljaa kiitollinen siitä että hän on hetkeksi tullut niin lähelle.

Mietin tänään sitä, olenko ihastunut, rakastunut vai mitä? En rakastunut, ehkä en ihastunutkaan (vaikka aiemmin näin olen kirjoittanutkin) sanan varsinaisessa merkityksessä. Enemmänkin hänestä on tullut läheinen toisella tapaa. Häntä kohtaan tuntemiani tunteita on vaikea selittää. Hän vain aikaansaa niin hyvän olon pelkästään olemalla läsnä. Pidän hänestä niinkuin toisesta voi oikeasti todella syvästi pitää. Tuntuu siltä että hän olisi tuttu aikojen takaa, aivan kuin polkumme olisivat ristenneet ja kulkeneet samaa matkaa jossakin toisessa elämässä.